Miten vammaisjärjestöt ovat taistelleet liikkumisesteiden poistamiseksi
Suomessa on viimeisten vuosikymmenien aikana vähitellen saatu suunnittelu- ja rakennuskäytäntöä muutetuksi siten, että yhä useampien ihmisryhmien tarpeet tulevat entistä paremmin huomioonotetuiksi. Kun 1960-luvun alkupuolella kaavoituksen tärkeänä lähtökohtana olivat henkilöautot, vuosikymmenen lopulla alettiin puhua pehmeistä arvoista, lasten oikeuksista ja kevyen liikenteen kuten jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden tarpeista. Rakennussuunnittelun lähtökohtana oli 1970-luvulle asti aikuisen miehen mitat ja toimintakyky. Tällöin keskustelun aiheeksi tulivat ensimmäistä kertaa myös vammaisten ihmisten tarpeet samoin kuin naisnäkökulma ja ekologiset kysymykset.
Vuonna 1973 Suomen rakennuslainsäädäntöön tuli ensimmäistä kertaa pykälä, joka edellytti yleisön käyttöön tarkoitettuja tiloja rakennettaessa riittävän huomion kiinnittämistä myös niiden henkilöiden tarpeisiin, joiden liikunta- tai suunnistautumiskyky on heikentynyt. (rakennusasetus 85 a §).
Kun vihdoin vuonna 1978 oli vammaisyhdistysten oikeuskanslerille Kauniaisten kaupungintalon hissittömyyden johdosta tekemän kantelun tuloksena saatu selvyys hissin tarpeellisuudesta myös kaksikerroksisissa julkisissa rakennuksissa, julkaistiin Suomen rakentamismääräyskokoelmassa määräykset ja ohjeet em. pykälän noudattamiseksi (F1 voimaan 31.12.1979).
Vähitellen alkoi rakennusasetuksen vaikutus näkyä uudisrakentamisessa. Vielä joutuivat vammaiset monta kertaa reagoimaan kanteluilla niissä tapauksissa, joissa pyrittiin erityisesti hissivaatimuksesta tinkimään esimerkiksi suunnittelemalla rakennus rinteeseen siten, että molempiin kerroksiin pääsi maan tasossa ja jättämällä hissi pois.
Suuri yleisö alkoi yhä paremmin ymmärtää liikkumisesteettömän ympäristön arvon kaikkien käyttäjien kannalta ja vuonna 1985 ympäristöministeriö, joka oli saanut vastuulleen rakentamisasiat, antoi uudet tiukemmat määräykset ja ohjeet (F1 voimaan 1.7.1985) vaikka itse rakennusasetus säilyi vielä ennallaan.
Vuoden 1988 alusta tuli voimaan vammaispalvelulaki (Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista), jonka 7 § kuuluu seuraavasti: "Kunnan on huolehdittava siitä, että kunnan yleiset palvelut soveltuvat myös vammaiselle henkilölle."
Vammaisjärjestöt olivat 1970-luvun lopulla ryhtyneet julkaisemaan eri vammaisryhmien tarpeita käsitteleviä suunnitteluohjekirjoja ja tekivät 1976–1977 kartoituksen ulkoympäristön liikkumisesteistä ja niiden poistamisesta. Tämän asumisympäristötutkimuksen nimellä kutsutun selvitystyön jatkoksi perustivat Suomen CP-liitto, Invalidiliitto ja Näkövammaisten Keskusliitto "Vammaisten yhdyskuntasuunnittelupalvelun (VYP)", jonka työ edelleen jatkuu.
1970-luvun lopusta 1980-luvun alkuun, huippuna YK:n kansainvälinen vammaisten vuosi 1981, liikkumisesteiden kartoituksia tehtiin VYP:n tukemana yli sadassa Suomen kunnassa. Tiedotusvälineet olivat aktiivisesti mukana ja paikkakunnilla eri vammaisryhmien yhteistyö ja aktiivisuus voimistui. Vammaisten aktivoituminen johti monen kohdalla kunnallis- ja jopa valtakunnanpolitiikkaan osallistumiseen.
Asenteet muuttuivat yhteiskunnassa kun vammaisia ihmisiä tuli yhä näkyvämmin mukaan ennen vain vammattomille rajoittuneisiin toimintoihin. Vuonna 1990 aika oli vihdoin kypsä rakennusasetuksen uudistamiseen siten, että sen sanamuoto riittävän huomion sijasta puhuikin nyt tiloista, jonne kaikilla tasa-arvon näkökulmasta tuli olla mahdollisuus päästä (rakennusasetus 85 a §).
Samoin asetukseen tuli uusi pykälä jonka mukaan kaikkien rakennusten, siis myös asuinrakennusten tulee soveltua myös lapsille, vanhuksille ja vammaisille sen mukaan kuin rakennuksen käyttö edellyttää (rakennusasetus 77 §). Tämä pykälä tulkittiin tuolloin siten, että vasta nelikerroksisiin ja sitä korkeampiin kerrostaloihin tarvitaan hissi. Toisaalta hissillisissä taloissa tuli esimerkiksi kylpyhuoneiden ja wc-tilojen olla riittävän suuret myös pyörätuolin käyttäjälle (G1 voimaan 1.3.1994).
Tätä tulkintaa vastustivat ennen asian lopullista päättämistä asuntoministerille jätetyssä kirjelmässä Suomen kuntaliitto, vanhus-, lapsi- ja useat vammaisjärjestöt, tosin tuloksetta. Järjestöt esittivät yksimielisesti selkeää täydellisen liikkumisesteettömyyden vaatimusta.
Rakennusasetusta muutettiin v. 1994 jonkin verran jolloin pykälän 85 a tilalle tuli pykälä 80 sisällön säilyessä suurin piirtein ennallaan.
1990-luvun alkupuolen taloudellisen ylikuumenemisen aikana rakennettiin paljon, laman tultua rakentaminen hiipui eikä siis uusi asetus vielä silloin ehtinyt kovinkaan paljon parantaa ongelmaa, jonka muodostaa olemassa oleva rakennuskanta. Niin vanhoissa julkisissa kuin asuinrakennuksissakin ongelmana ovat portaat sisäänkäynnissä, portaat hissille mentäessä, hissin pienuus tai puuttuminen kokonaan, hygieniatilojen ahtaus, korkeat kynnykset ja kapeat ovet joista ei mahdu pyörätuolilla.
Jonkin verran vanhoja erityisesti julkisia rakennuksia on saatu peruskorjauksen yhteydessä hissejä, luiskia ja hygieniatiloja rakentamalla toimiviksi kaikkien käyttäjien kannalta. Näistä ratkaisuista ovat hyötyneet kaikki käyttäjät mutta erityisesti vammaiset, lapsiperheet ja vanhukset samoin kuin heidän omaisensa ja ystävänsä.
Tällä hetkellä on rakennustoiminta jälleen Suomessa hyvin vilkasta. Uudisrakentaminen, mikäli se tehdään oikein, parantaa vammaisten liikkumis- ja toimintamahdollisuuksia. Huonona puolena rakentamisen vilkastumisessa on rakennuskustannusten nousupaine ja tilanteen ylikuumenemisen vaara. On jopa tullut esimerkkejä pyrkimyksistä poiketa liikkumisesteettömyys-vaatimuksesta mm. hissin osalta kustannuksiin vedoten. Kuitenkin hissi on oleellinen laatutekijä ja kerrostalossa esteettömyyden tärkein tae. Hissitön rakennus ei ole vertailtavissa hissilliseen. Asenteissa on vielä parantamisen varaa. Tulisi aina muistaa, että rakentamalla huonosti toimivaa ympäristöä aiheutetaan ongelmia vuosikymmeniksi eteenpäin.
Toisaalta on ilolla todettava, että niissä kunnissa, joissa vammaiset ovat aktiivisesti toimineet ja ihmisten asenteet muuttuneet ymmärtäväisemmiksi on tehty kaikkien kansalaisryhmien kannalta viisaita ja kauaskantoisia päätöksiä. Helsingissä on päätetty jo 90-luvulla kunnan toimesta rakentaa tulevaisuudessa hissillisiä kerrostaloja ja luopua kolmikerroksisten hissittömien talojen rakentamisesta. Tämä päätös oli kaupunginhallituksessa yksimielinen. Samoin on Helsingin kaupunginvaltuusto tosin äänestyksen jälkeen päättänyt, että julkisesta liikenteestä tulee kaikilta osin liikkumisesteetön. Niin bussit kuin raitiovaunutkin tulevat olemaan vähitellen kaikki matalalattiamallia, jolloin niihin pääsee vaivattomasti niin pyörätuolilla kuin lastenvaunuillakin.
Merkittävä Helsingin kaupunginvaltuuston päätös koskee kaupungin kaikilla osalohkoilla toteutettavaa liikkumisesteettömyysstrategiaa. Tarkoitus on vuoteen 2011 mennessä poistaa liikkumisesteet kaduilta, toreilta, puistoista, julkisesta liikenteestä, palvelutiloista ja erilaisista palveluista. Aloite strategiatyön toteuttamiseksi tuli pyörätuolia käyttävältä kaupunginvaltuutetulta. Tämä ”Helsinki kaikille” -projekti on toiminut aktiivisesti ja saanut monia parannuksia aikaan.
Vuoden 1995 elokuun alusta tuli voimaan perustuslain muutos, joka kieltää syrjinnän vammaisuuden tai sairauden perusteella. Perusoikeuksia koskevan II luvun 5 § kuuluu seuraavasti: "Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella." Syrjintäpykälän rikkomisesta voidaan tuomita sakkoihin tai enintään kuudeksi kuukaudeksi vankilaan. Tämä lainsäädännön parannus onkin jo heijastunut myös muuhun lainsäädäntöön.
Joulukuun alussa 1997 tuli voimaan uusittu Suomen rakentamismääräyskokoelman luku F1. Siinä oli ennen vain ohjeen tasolla olevia asioita nostettu sitoviksi määräyksiksi, esim. luiskan kaltevuus, ovileveys ja kynnyskorkeus. Siinä oli määräyksiä tarkentavia ohjeita. Kuvitettu opaskirjanen F1:een liittyen "Esteetön rakennus ja ympäristö" julkaistiin vuonna 1998 ja uusin versio määräysten muututtua vuonna 2007.
Uusi maankäyttö- ja rakennuslaki tuli voimaan vuoden 2000 alusta. Laissa on useassa kohdassa vaatimus liikkumisesteettömyydestä. Julkiset ja yksityiset hallinto-, palvelu- ja liiketilat, työtilat, asuinkerrostalot ja kevyen liikenteen väylät on tehtävä esteettömiksi ja pidettävä esteettöminä.
Uudet rakentamismääräykset F1 ja G1 tulivat voimaan 1.3.2005. Niissä esteettömyysmääräykset ovat entisestään parantuneet. Enää ei voi rakentaa kolmikerroksisia hissittömiä asuinkerrostaloja. Myös pientalojen sisäänkäynnit on tehtävä esteettömiksi. Tähän on vaikuttanut vammaisjärjestöjen aktiivisuus ja asian pitäminen jatkuvasti päättäjien mielessä.
Lisäpontta ympäristön esteettömyysvaatimuksille antaa YK:n vammaisten henkilöiden syrjinnän kieltävä yleissopimus, jonka Suomi on allekirjoittanut vuonna 2007.
Kun nyt ajattelee näiden kuluneiden vuosikymmenien aikana tapahtunutta muutosta, voi huomata, että on kuljettu kohti tasa-arvoa ja täyttä osallistumista yhteiskunnallisen osallistumisen kautta käytännön vaikeuksista huolimatta. Toisaalta vammaiset ovat paremmin alkaneet toimia yhteiskuntaan päin voimansa yhdistäen. Edellä mainitusta suuressa määrin johtuen yleiset asenteet ja arvostukset ovat vähitellen muuttuneet pehmeämmiksi ja suvaitsevaisemmiksi. Tästä taas on seurannut poliittinen tahto lainsäädännön muuttamiseksi.
Kuitenkin yhteiskunnallisen kriisin, joukkotyöttömyyden ja talousvaikeuksien aikana on aina pelättävissä taantuminen myös yhteiskunnallisessa kehityksessä ja kovien arvojen nousu. Siksi kaikkien vammaisten tulisikin voimiensa mukaan olla aktiivisia ja yhteistyöhaluisia niin muiden vammaisten kuin yhteiskunnan suunnittelijoiden ja päättäjienkin kanssa.
Täysi osallistuminen ja tasa-arvo eivät saa jäädä vain vammaisten vuoden iskulauseeksi, niiden saavuttamiseksi on edelleen kaikkien yhdessä toimittava.
Maija Könkkölä, arkkitehti SAFA
Invalidiliitto ry / VYP